Veteraanien MM-voimanosto Yhdysvalloissa

Well – se ameriikan koitos…

Se todellinen tosiTV viskoo joskus pientä karvaista ihmispoloista niin, ettei meinaa aina rattahilla pysyä (hyvä kun tiellä sentään). Niin kuin nyt tällaista hiljaista hämäläistä, jota kohtalo partaansa virnutellen retuutteli nauttimaan mualiman parhaitten pöydistä, kuninkaitten ja keisareitten kirkuvista kekkereistä. Siinä se keikisteli kilistellen välkkyvinä hohtelevia hopiaprenikoitaan vähäisen raumalaisen diletantinkin rinnuksilla. Kili, kili. Niin somasti kilisi ja pani että. Ikään kuin tässä oltaisiin parempaakin sakkia (bättre folk). Hukuttaen makean juovuttavaan onnentoivotusten suloiseen nirvanaan kaikki kolottavat jäsenet, nitrovetoiset tukkosuonet ja tuskaiset nikamanyrjähtelyt. Tätäkö nyt on se paljon mainostettu makia elämä, la dolce vita, mahlaisen menestyksen huumaannuttava hurmio. Siltä se ainakin maistui.

Oli lokakuun kolmannen päivän kalifornialaisen erämaan häikäisevä auringonnousu. Aamun aran uinahteleva ilma maistui ja tuoksui usvaisen pehmiälle sametille. Aamun leppoisuus läpäisi hellyydellään mielen ja kovia kokeneen, raudalla rääkätyn, osittain jo pahasti ruosteisen tomumajan. Saaden uskomaan harhaiseen elämän voittoon ja menestyksen huumaavaan vääjäämättömyyteen tänäkin armon päivänä.

Sama rentouttavaa autuuttaan jakanut aurinko jatkoi kuitenkin hikiläähättäjien pyynnöistä piittaamatta korventavaa ylenpalttista syleilyään, niin että kaikki Palmu Lähteittenkin biologinen elämä hakeutui pikku hiljaa kuka maan alle vilvoittavaan varjoon tai kuka rennosti baaritiskin keinopakkasiin huurteisen äärelle. Vain muutama kaarteleva kaljupäinen kondoomikotka toivoi pikaruuan toivossa vieläkin tirisevämpiä ilmoja.

Jumalauta ei tänne maailman toiselle puolelle ämmäilemään ole tultu. Muutama hassu kilo niskassa ja mies niijailee ujosti kuin näppylänaamainen pikkuvintiö latotansseissa. Tänne on tultu kyykkäämään, perseellä lattiaa pyyhkimään. Meneekö perille? – Juu, juu, mutta kun tää saatanan puku panee hanttiin. Se ei jotenkin tykkää meikäläisestä. Rautakin on niin kevyttä, mutta toi puku… Joo, joo mä meen nyt sinne saamarin kyykkyyn. Mutku toi…, no joo

Kolme punaista on kuin pahinta plaatua painajaisunien proletariaatin diktatuuria. Kaksi punaista ja yksi valkoinen antaa jo toivoa paremmasta, ehkä alkeellinen elämä sittenkin voittaa. Yksi punainen ja kaksi valkoista, sen kanssa voi jo reilusti elää. Melkein kuin aitoa länsimaista enemmistövetoista vientidemokratiaa siis. Se oli sen päivän kyykyttämisdemokratiaa. Mutta se riitti.

Makaamalla on tehty tässä maailmassa suuria ja vieläkin suurempia ihmeitä. Ja vaikka ihan uusia ihmisiä. Penkillä makaamalla ja käsiä ojentelemalla on saatu syvällisiä vastauksia siihen maailmanhistorian tärkeimpään ja polttavimpaan kysymykseen: kuis paljo tulee penkistä. – No tulihan sitä. Jos sata kiloa on miehen mitta, niin sitten meikäläinenkin voi kehuskella olevansa jo vaikka ylisuurmies (lehvien kera). Ai, sä sait vaan sata kiloa, meikä kuule vasta pikkuhiljaa lämpenee niissä raudoissa. Kerrankin kun mä… pälä pälä, jne.

Gravitaatio on maailmankaikkeuden neljästä perusvuorovaikutuksesta ylivoimaisesti heikoin. Oikeastaan Suhteellisuusteorian mukaan ei se ole edes mikään ”voima”, vaan selittyy paikallisavaruuden geometriamuutoksilla silloin, kun paikalla on inertiaa (lepomassaa) tai vaihtoehtoisesti ekvivalenssiperiaatteen mukaisesti suurta kiihtyvyyttä. Ja sen huomaa. Ei tarvitse olla kuin esim vaivaiset 187,5 kiloa rautaa pyörimässä lattialla siinä jaloissa, niin siitähän se ponnahtaa hups osaavissa käsissä yks kaks ylös. Tuskin kerkeää huomaamaankaan kuin jo näytellään valkoisia lappuja ja hurrataan päälle niin maan perusteellisesti kuin paremmassakin sirkusnumerossa. Kyllä mun mielestä saisi voimanostossakin keksiä jotain vähän raskaampaa touhua. Tulis ees hiki joskus. Niin säieteorioiden mukaan tietysti gravitaation heikkous selittyy sillä, että gravitaatiota ”vuotaa” toisiin braaneihin. Näinhän siinä on tietysti täytynyt käydä. Ei se muuten olisi niin kepeältä tuntunut.

Illan musta pimeys syöksyy odottamatta päälle kuin hiilenkarhea puuma toisen hiilenkarhean puuman päälle. Urbaani viidakko alkaa kurnahdella, päristellä, kolistella, vinkua, törähdellä ja paukahdella omintakeisella teknotyylillään, sykähdellen suinpäin sinne tänne mieltä ja päämäärää vailla. Mutta väsähtänyttä voimanostajaa kaikki tämä ei koske. Ei alkuunkaan. Hän rimpuilee tuskissaan vielä kauan pikkutunneille lakanoitten välissä aina ja aina ja vielä ja vieläkin suurempien rautojen kimpussa. Aina hamaan aamuisen armahtavaan nirvanaan.