Veteraanien VN MM 2011

RAUMA POIKKI KANADAS

In roles:
Heimo…………………………………Heimo Törmä
Joppe…………………………………Jorma Roininen
Malka……………………………………Heikki Malkavaara
Mr. T.Puhalione…………………Tapani Puhakka
Mr. Samma Här……………………Voitto Ahopelto

Tämän vuoden Veteraanien Voimanoston MM-kisat pidettiin kaukaisessa Kanadassa kylässä nimeltä St.Catharines Ontariossa. Tämä kaupunki/kylä sijaitsee noin 25 kilometrin päässä kuuluisilta Niagaran Putouksilta. Tämän yleisselostuksen jälkeen antaa Rauman kolmen koon KKK-jengi (kolme kovaa kalkkista) erikseen selostuksensa omista nostoistaan.

Vastakohtien Kanada

Kanada näyttäytyi suomalaiseen silmään sekä rähjäisenä pikkukaupunkimiljöönä että modernina suurkaupunkimaana. Kun viiden miehen seurueeseemme kuului mm. Signore T. Puhalione Kaavilta, pystyi hän rakennustarkastajan ominaisuudessa kommentoimaan sikäläistä rakennustyyliä (lue: tyylittömyyttä). Taloja oli sikin sokin, kaikki eri tyylisiä, useimmat rähjäisiä viritelmiä ja kaikissa mauton lautaa jäljittelevä muovipäällyste. Mutta pihalla sitten viimeisen päälle uudet isot muskelikaarat. Toista ääripäätä edustivat sitten Toronton mahtavat pilvenpiirtäjät. Amerikan pikkuserkku on alkanut ahkerasti matkimaan Manhattanilaista taivaita hipovaa ökyrakentamista, jolla pankit ja suuryritykset haluavat näyttää, että täällä on millä mällätä. Kanadan ilmasto (ainakin siellä missä olimme) on aika pitkälle Suomen ilmaston tuntuinen. Saapuessamme oli pari päivää erittäin lämmintä, sitten alkoivat vesisateet ja tosi koleat ilmat, kunnes sitten taas seuraavasta alkuviikosta alkoivat aurinkoiset, kuumat päivät. Mutta syksy oli selvästi tulossa kauniin ruskan kanssa vaahteroiden maahan.

Auto lentokentältä

Etukäteen viisaina olimme jo Suomesta tilanneet valmiiksi auton Toronton lentokentälle. Auto oli sikälikin tarpeen, että tämä viiden miehen erillisseurue, Heimo, Joppe, Hessu, Kaavin italiaa suoltava Puhalione sekä Ylöjärven kieliguru ja maailmanmatkaaja Mr. Samma Här jäi kisojen jälkeen vielä muutamaksi päiväksi Kanadaan ympäristöä tutkaamaan. Autona meillä oli uudenkarhea 7-hengen Dodge Van ja kilometrejä loppujen lopuksi tuli lähes tuhat. Kun kisakaupungista oli vain noin 25 km Niagaran Putouksille, kävimme siellä myös kisaviikolla useana iltana kuskaten muitakin halukkaita ihmettelemään näitä ihmeitä.

Suomalaiset rupusakkia

Lento Helsingistä Chicagon kautta Torontoon kesti niin kauan, että kentällä olimme vasta puolenyön jälkeen. Vaikka olimme sähköpostitse varmistelleet, että saisimme auton noin myöhään (byroo meni kiinni keskiyöllä) niin perhosia oli vatsassa pelätessämme, että joutuisimme eka yön viettämään lentokentällä (kun vielä lento Chicagosta oli reilusti myöhässä). Autonsaanti sujui kuitenkin ongelmitta ja pienien moottoritiepiruettien jälkeen löysimme oikean tien kohti St.Catharinesia. Hotelliin saavuttuamme odotti meitä taas pikku yllätys. Kisahotellista ei löytynyt varauksia. Selvisi, että porukat oli jaettu kahteen hotelliin ja että menisimme tarkistamaan toisesta sisarhotellista noin 3-4 kilometrin päästä löytyisikö meille kortteeria. Rättiuupuneina keskellä yötä sitten saimmekin huoneet tästä toisesta motellista. Me olimme sikäli onnekkaita, että meillä oli sentään bensaratsu millä liikkua, muut suomalaiset (jotka olivat saapuneet jo aiemmin) joutuivat reissaamaan väliä taksilla. Tässä kohden herääkin aina ja uudestaan sama ja iänikuinen ihmettelyn aihe, joka toistuu lähes jokaisella ulkomaan kilpailumatkalla: miksi suomalaiset katsotaan aina rupusakiksi, jota saa vapaasti potkia päähän ja heitellä sinne sun tänne mustalaisten lailla. Saman maksamme kuin muutkin ja IPF:n päätöksen pakkoasumisesta kisahotellissa pitäisi ehdottomasti sisältää myös PÄÄSYN tähän kisahotelliin. No ei se mitään, motelli oli sitten asumiseen aivan OK. Ja meillähän olivat nuo hevosvoimat käytössä, muiden piti kytätä kisajärjestäjien aluksi perin huteroista sukkulaliikennettä motellin ja kisahotellin välillä.

Tämä ei ole märkä sauna

Motellissa, johon suomalaiset oli sijoitettu, oli mukava saunaosastokin. Suomalaiskansalliseen tapaan lähdimme tietysti heti ekana iltana kylpömään. Saunaosastolla oli höyrysauna, kuumavesiallas, normaalialtaan vierellä pieni puinen lautakoppi, jota sanottiin saunaksi ja vielä ulkona uima-allas. Aikamme kaikki kokeiltuamme totesimme, että suomalaisethan eivät saunassa istu ilman, että heitetään löylyä. Mutta minkäänlaista kippoa vedenheittoon ei meinannut löytyä. Vihdoin kaivoimme jostain roskiksen ja se täynnä vettä alkoi löylysaunominen jo luistaa. Aikamme löylyteltyämme kuului ovelta kaameata karjuntaa. Saunassa oli nimittäin ihan oikea saunamajuri pitämässä jöötä. Hän alkoi karjua meille, että emmekö me hullut tiedä, että tämä on sähkösauna. Kiuas menee rikki ja koko sauna piloille jos kiville heittää vettä. Huuli pyöreänä kuuntelimme äijän rähinää. Teki mieli sanoa, että tule äijä Suomeen katsomaan, meillä on noin 4 miljoonaa sähkökiuasta, joihin heitetään joka ilta vettä ja paljon. Pidimme kuitenkin mölyt mahoissamme ja lopetimme löylynheiton. Seuraavana iltana oli saunan ovessa isoin kirjaimin vakavat varoitukset: THIS IS NOT A WET SAUNA. Sitten seurasi tekstiä, että pienenkin vesimäärän heitto kiukaalle on ehdottoman jyrkästi kiellettyä ja että jos niin tehtäisiin menisi kiuas heti rikki ja koko sauna piloille. Että silleen ukaasia suomipojille.

Hagforsin Harrin synttärit

Matkanjohtajamme Harri oli keväällä täyttänyt 50 vuotta. Mr. Puhalione oli teettänyt erikoisT-paidan synttärin kunniaksi, johon T-paitaan sitten kaikki hänen tuttunsa kisoissa raapustivat nimensä. Tarjosimme porukalla synttärisankarille sapuskat läheisessä pihvipaikassa. Kun vielä sankari sai päähänsä komeat (pukin?)sarvet, oli kaikilla hauskaa kuin Putte-Possun juhlissa.

Paattiretkellä Niagaralla

Niagaran putoukset ovat maineensa veroinen nähtävyys ja koettavuus, käyhän niitä katsomassa vuosittain 10 miljoonaa turistia. Kanadan puoleinen Horse Shoe putous on suurempi ja uljaampi, kun taas Jenkkipuolella on hieman lyhyempi, mutta sekin vallan vaikuttava putous. Kanadan ja USAn raja kulkee keskellä jokea. Kanadan puolella järjestetään paattiretkiä aivan Horse Shoen kuohujen keskelle ja tämä reissu oli todella elämys. Valtavat vesimassat vyöryivät korkeuksista päätyen vihmovaan sateeseen ja sumuun (ja auringon pilkahdellessa olivat sateenkaaret komeat). Kaikille oli annettu muoviset sadevaatteet, mutta niistä huolimatta kastuivat katselijat surkeasti. Vaikka kuinka tietää maapallon vesien kiertävän kehää ylös-alas, on outo tunne, että mistä pirusta sitä vettä piisaa ja niin paljon. Mr. Puhalionen mukaan kuulemma viime viikolla tuli yhtä paljon, ja edellisenä ja vieläkin edellisempänä viikkona ja vieläkin….ihan tuhat vuottakin sitten ja aina yhtä paljon. Kyllä siinä meni suomipojan pää pyörälle. Ylhäältä maanpäältä vierestä katsoen virtasi joka sekunti valtavia vesimassoja alas jokeen. Wau!

Intiaanimummon motellissa

Kisojen päätyttyä läksimme reissaamaan ja ensiksi tietenkin suoraan Putouksille. Päivä oli pilvinen ja kolean sateinen, joten paattireissulta ja näkötornilta tultua jo puolenpäivän jälkeen päätimme majoittua johonkin motelliin. Mr. Puhalione sanoi, että sen pitää olla hianoa. Motelleja on Niagaralla pilvin pimein ja me suunnistimme tietenkin komealta kalskahtavaan motelliin nimeltä Cadillac Motel. Motelli oli päältäpäin lievästi sanottuna rähjäisen näköinen ja meinasimme, että kuinkahan tässä käy. Vastaanottokopperossa meidät otti sitten vastaan hyvin iloinen intiaanimummo ja vaikka pojat puhuivat suomea, niin kaikki ymmärsivät toisiaan (Mr Puhalione: ”tämähän on ihan intiaanin näköinen mummo”, johon mummo: ”yes I am an indian”). Motelli ilmoitteli, että täällä on great rates (ja toisella puolella great rats). No intiaanimummon hinnat olivatkin tosi great: verolla 57 dollaria huoneelta. Hirvittelimme, että minkälaiseenhan murjuun jouduimme. Mutta yllätys, yllätys, huoneet olivatkin suuria ja siistejä, jokainen varustettuna kahdella valtavalla kingsize vuoteella, telkat,jääkaapit,mikrot,kylppärit ja muut kalusteet aivan OK. Kun ilma oli kurja, vietettiin syönnin jälkeen iltaa kämpässä marjamehua maistellen. Kun intianimummo ajatteli, että poikien pitää (suomalaisina) saada lämpimät olot, paahtoi rautainen säätöä vailla oleva patteri tulikuumana. Kun illan mittaan tunnelma tiivistyi kuumaksi myös akselilla Darwin/apinat/ufot, puuttui suomipojilta vain vasta näistä löylyistä.

Patikkaretkellä luonnonpuistossa

Jo etukäteen oli vähän katsottu paikkoja, joissa kävisimme. Päivän ohjelmassa oli patikkaretki maaseudulla. Muutama kymmen kilsaa ajelimme Kanadan maaseutua, mikä oli tällä kohtaa täynnä viiniviljelmiä. Viinillä näemmä rikastuu, koska kämpät olivat sen mukaisia. Kun edellinen päivä oli satanut aamusta iltaan, oli merkattu savinen luontopolkumme aivan kurassa. Siitä huolimatta taitelimme pystyssä mukamas 5 kilometrin polun. Mukamas, sillä kilsoja tuli varmasti yli kymmenen, suomipoika taisi eksyä jossain vaiheessa suuren maailman poluilla, kun polut olivat vähän epäselvästi merkittyjä. Ei siinä mitään, reissu oli hieno, oli monenmoista maisemaa, synkkää kuusimetsää, lehtipuumetsiä ja aukeita, villiomenapuita valtoimenaan ja polku meni vaihtelevasti jyrkästi ylös-alas. Kun taivaskin selkeni, virtasi hiki valtoimenaan. No mutta mitäs se voimanostajalle vaikuttaa.

Älkää menkö Hamiltonin kautta Cambridgeen (älkääkä yleensä mitään kautta)

Mr. Samma Här oli jostain löytänyt Lions Safarin esitteen ja sinne päätimme seuraavaksi suunnistautua. Tie meni loputtoman tuntuisesti Hamiltonin rähjäisen suurkaupungin läpi ja kuin ihmeen kaupalla osuimme oikealle tielle, joka veisi Safaripuistoon. Muutaman kilsan harhaan ajeltuamme kyseli Joppe eräästä talosta ikätätiltä tietä Safarille. Osoittautui, että olimme kääntyneet liian aikaisin. 10 kilsaa takaisin ja isoa tietä eteenpäin. Safarialueelle saavuimme klo 4 pm, jolloin puisto meni juuri kiinni. Ei kun kortteerinhakuun. Saavuimme sitten Cambridgen kaupunkiin ja alkoi vimmattu motellin/hotellin etsintä. Ainakin tunti pyörittiin katuja ristiin rastiin, ei ensimmäistäkään majapaikkaa. Tuskastuneena käänsin kaarani paria pysäköityä poliisiautoa kohti ja kyselin tietä johonkin/mihinvaan motelliin. Ohjeen mukaan pyörimme vielä ainakin puoli tuntia, kunnes helpotukseksi näkyi motellin kyltti. Eikun majoittumaan. Pienen iltaeineksen jälkeen unten maille.

Leijonasafarilla

Aamulla sitten pikaisen mäkkäriaamiaisen jälkeen (jota sitäkin piti etsiä kissojen koirien avulla) suunnistimme Dodgemme keulan kohti Safaripuistoa. Safarille saavuimme sopivasti kymmeneksi, jolloin puisto aukeni. Kiersimme omalla autolla läpi tosi laajan puiston. Eri eläinlajeja oli esitteen mukaan yli 100. Vaarallisimpien eläinten luo saavuttiin ensinnäkin aitausten sisäpuolelle ja joka puolella oli varoituskylttejä, että ovet ja ikkunat oli ehdottomasti pidettävä kiinni. Mr. Samma Härhän ei tätä uskonut, vaan sojotteli valtavaa putkeaan ikkunasta ulos. Pian kaikui kovaäänisestä kuitenkin tiukka käsky ikkunan kiinnipitämisestä. Koko paikka oli täynnä vartioautoja, jotka kyttäsivät niin eläimiä kuin niitä pällisteleviäkin. Pala nousi kurkkuun kun nuori leijona hyvin vihaisen näköisenä löntysteli autoa päin, kiersi sitten kuitenkin auton ympäri ja tallusteli lauman komeaharjaisen johtajan (ilmeisesti isänsä) luo ja molemmat kellahtivat selälleen ruohikkoon päivää paistattelemaan. Toisessa paikassa nuori gepardi otti muutaman spurtin ja kohta oli vartioauto paikalla ja tilanne rauhoittui. Valtavia olivat myös sarvikuonot, kirahvit, jakkihärät ja biisonit. Puistossa ei ollut eläimiä vain yksi/kaksi kappaletta lajiaan, vaan kunnon populaatioita laajalla alueella. Ja apinat tapansa mukaan hyppivät autojen katoilla sapuskaa kerjäten ja strutsit tulivat näykkimään kuvajaisiaan autonlasista. Safari kaikkineen oli onnistunut retki ja pikseleitä paloi paljon sillä reissulla. Onnea meillä oli sikäli, että 10.lokakuuta pantiin paikka kiinni talveksi.

Torontoon ja CN-Toweriin

Sitten auton keula kohti suurkaupunki Torontoa. Lähes jenkkimäisen valtavat freewayt johdattivat meidät kaupungin sydämeen ja kohti määränpäätämme eli maailman korkeimmaksi ihmisen tekemäksi näköalapaikaksi väitettyä CN-Tornia. Liput ostettiin niin ylös kuin mahdollista ja pari hissiä vei meidät yli 450 metrin korkeuteen. Täältä näkyi hyvin jenkkityylin apinointi. Erikokoista, erikorkuista ja eri arkkitehtuurista pilvenpiirtäjää sojotti allamme kasoittain. Yhdessä paikassa tornia oli tehty lasilattia ja alla pelkkää ilmaa maahan saakka. Kun asiaan alkoi uskoa (ettei lasi säry) uskaltautui jo vaikka hyppimään lasin päällä.

Viimeisen kortteerin hakuun

Kun päivä oli jo pitkällä ja aurinko porotti kuumana, päätimme lähteä tutkailemaan ensin reittiä lentokentälle ja sen jälkeen etsimään kortteeria. Parit ylimääräiset kiemurat highwaylla ja löysimmekin kentälle johtavan tien. Tarkistimme auton jättöpaikan seuraavaksi päiväksi ja suunnistimme kortteerinetsintään. Tilanne oli p…mainen. Suuren tien vasemmalla puolella näkyi hotelleja, mutta mites sinne menet. Yleensäkin suuret tiet ovat hankalia, jollet juuri käänny oikeasta kadusta ulos, joudut ajamaan parikymmentä kilsaa edes päästäksesi ympäri. Näin kävi meillekin. Vihdoin päästyämme pois moottoritieltä pienemmälle kadulle alkoi hillitön unipaikan etsintä. Varmaan kymmenessä hotellissa tarjottiin eioota (lentokentän läheisyys). Päivä oli kuuma, miehet väsyneitä. Vihdoin näkyi kauempana yksi Holiday Inn. Sanoin kavereille, että en aja enää metriäkään ja nyt ei edes kysytä hintaa, vaan vaaditaan huoneita. Aluksi tuli eioota täältäkin. Aikamme sadateltuamme alkoi äijä kuitenkin räplätä konettaan ja sanoi, että voisi löytyä pari huonetta, mutta joissa olisi vain yksi kingsize peti. Mutta meitähän oli 5. No sitten puhumalla saimme yhteen huoneeseen lisäpetin. Helpotus oli suuri ja sen kunniaksi otettiin tien toisella puolen kunnon well done pihvit. Unta kaaliin ja aamulla sapuskan jälkeen suoraan kentälle ja autonluovutukseen.

Kotomatka

Boarding pass:it olisi pitänyt itse läpytellä automaatista. Sanoin valehdellen tätille, että ei me suomipojat osata ja täti itse läpytteli sitten dokumentit meille. Varmaan kymmenen tsekkauspisteen kautta vihdoin kansainväliselle puolelle (Torontossa oli jo jenkkiläisten maahantulotsekkaus!!). Aikaa oli kosolti, pienet murkinat ja kohti Chicagoa ja sieltä vihdoin Helsingin koneeseen. Yötä vasten lento ja tuloksettomat yritykset saada edes pienestä unen päästä kiinni. Ja Helsingistä bussissa torkkuen Raumalle. Kyllä matkailu on ihanaa kun vielä selviäisi aikaerostakin. Allekirjoittaneelle nämä olivat ”uran” viimeiset kansainväliset kisat, joten arrivederci powerlifting (tai no 70-vuotiaana voi sitten taas kattella).

Heimon kertomus

Maaliskuulla Kuusamossa veteraanien voimanoston SM-kisoissa täytin lomakkeen, missä esitin haluni tulla osaksi Suomen voimanostojoukkuetta MM-kisoissa Kanadassa. Näin sitouduin itseni kanssa määrätietoiseen harjoitteluun. Kesää kohti edetessäni kuitenkin havaitsin, että täydellinen panostus asian tienoolla lipsui. Treenit sujuivat moitteetta mutta sisäinen palo, raastavat raudat, puuttui. Aika kuitenkin kului ja syyskuun loppu alkoi häämöttää. Harjoituksiin kehittyi määrätietoisuutta. RAW-kisat Porissa antoivat viitteitä kohtuullisesta kunnosta ja Rauman mestaruuskilpailuissa nostettu uusi kyykky- ja yhteistulosennätys rohkaisivat kisoihin lähtijää.
Tällä matkalla helpottavalta tuntui, kun painon kanssa ei tarvinnut ponnistella. Vaaka näytti runsas kolme kiloa nostajan alipainoiseksi. Lähtötilanne näytti kutkuttavalta, kun kaksi nostajaa vaikuttivat tulokset nostettuaan selvästi mitalisteilta. Sitten olin kolmen ryhmässä, mistä leivottaisiin kolmas podiumille nousija yhteistuloksessa.

Lämmittelytila ja kilpailupaikka vaikuttivat toimivilta. Kyykyn lämmittely sujui aivan normaalisti mutta isommat raudat kertoivat, että aivan täydessä iskussa nostaminen ei ole. Aloituspainon pudottaminen osoittautui oikeaksi, kun ensimmäinen nosto onnistui nihkeästi. Tosin kolme valkoista tuomareilta on aina hieno kokemus. Toinen nosto 180 kg:llä sujui selvästi rutinoidummin, vaikka huoltajat pudistelit päätään syvyyden suhteen. Tuomarit näyttivät jälleen kolme valkoista. Viisi kiloa lisää osoittautui ylivoimaiseksi, vaikka nousikin räpeltäen ylös kolmen punaisen palleron saattelemana. Sijoituksena tulostaulu näytti neljättä sijaa 10 kg japanialaiselle jääneenä.
Kun nostamassa oli vain yksi ryhmä M60 alle 74 kg, tiesi se kiireistä valmistautumista penkin lämmittelyyn. Valmistautuminen sujui erinomaisella rytmillä ja paitakin löysi paikkansa, kun 115 kg nousi lupaavasti suorille käsille. Aloitus 120 kg:lla onnistui lupauksia antavasti. Toiseen nostoon 5 kg lisää ja lavalle toiveikkaana. Nosto nuukahti rinnalle ilman kunnon onnistumisen mahdollisuutta. Kolmas yritys samoilla kiloilla jäi harmittavasti vasemman käden ojentumista vaille. Penkissä sijoituin viidenneksi ja japanilaisen nostettua samat kilot, niin vedossa pitää hänet kepittää kymmenellä kilolla, joten siltä osin kilpailun tunnelma osaltani kiristyi.
Lyhyt palautumisaika nostojen välillä hämmensi edelleen. Tosin perusvirettä ei tarvita tällaisessa tilanteessa haeskella uudestaan. Minulle sopii kuitenkin paremmin pidempi palautusjakso nostomuotojen välillä.

Vedon lämmittelynostot onnistuivat teknisesti varsin ailahtelevasti. Aloitus 185 kilolla nousi mukavasti, vaikka rauta painoi kohtuuttomasti. Toiseen nostoon lisäsin 7,5 kiloa, jonka uskoin kykeneväni taltuttamaan. Tulostaulun kertomana huollosta tuli tieto, että kyseinen lastaus on taltutettava, jos aion taistella kolmannesta sijasta. Ympäristö häipyi tajunnasta, kun valmentajani, oppien mukaisesti poistuin kävelemään lämmittelytilan ulkopuoliselle käytävälle. Nyt oli aika kerätä harjoitusten myötä kerätyt voimat ja tekniikka paketiksi, jolla 192,5 kg kesytetään. Nosto tuntui paremmalta kuin aloitus, vaikka yksi tuomareista tarjosikin punaista.
Kolmanteen nostoon lisättiin 5 kiloa lisää, jota sitten tarpeen mukaan muunnellaan tilanteen kehityksen mukaisesti. Kilpakumppaneiden kolmannet nostot epäonnistuivat ja pronssi MM-kisalavalla varmistui ennen viimeistä nostoa. Nostoon lähdin toiveikkaana, kun kaksisataa kiloa olin kesyttänyt jo kerran kisalavallakin. Suurin puhti ja tarkkuus tekniikkaan hämärtyi, joten torsoksi nosto jäi.
Vähitellen tilanne alkoi kirkastua, kun onnittelevia käsiä alkoi ilmestyä puristeltavaksi. Lopputulos sijoituksen osalta tuntui kiitettävältä. Nostetut kilot jäivät lajeittain 5 kiloa alle odotetun. Miksi? Oliko Rauman mestaruuskisa liian lähellä? Ikääntyvä keho tarvinnee jo enemmän palautumisaikaa. Kehon palautuminen pitkästä lennosta, istumisesta, ei onnistunut kahdessa päivässä. Kyykyssä polvisiteiden sitominen omintaikeisesti voi olla osasyynä tuloksen vaisuuteen.
Podiumille nousin kahdesti, kun myös maastavedossa kaulaan ripustettiin pronssinen mitali. Näissä kisoissa järjestäjien toimesta yhteistulosmitalisteille annettiin kansallislaulujen ajaksi maansa liput. Lippu käsissä Kanadan kansallislaulua kuunnellen kolmas sija MM-kisoissa tuntui erinomaisen mahtavalta.

Joppen kertomus

Tässä lyhyt tiivistelmä omista nostoista ja koko kisatapahtumasta. Kisa MM- tasolla ensimmäistä kertaa toi jonkun verran perhosia vatsaan. Kova paikka oli jo puntarilla, mutta siitä selvittiin lopulta. Tuskinpa sillä suurempaa vaikutusta kisaan oli, jos oli niin kyykkyyn saattoi vaikuttaa ainakin henkisesti. Lämmittely sujui omasta mielestä suht. hyvin, ja kisajännitys jotenkin lieveni. Ykkösnostoon kyykyssä varmat 185 kg helposti, toiseen tasaluku 200 kg, ja taululle 3 valkoista valoa. Kärkinostajat menivät kaukana edessä, ja laitoin 3 nostoon 215kg,no ei tullut tällä kertaa,210kg olisi ollut oikea paino tilanteeseen. Siitä sitten penkin lämmittelyyn ,tavoite etukäteen 150 kg itse kisassa. Eka nostossa käytin löysempää penkkipaitaa tuloksen varmistamisen kannalta. Landvikin Pekun paidalla nosto onnistui helposti kolmen valkoisen pallon muodossa, ja 135kg oli voitettu kanta. Siitä oli helppo jatkaa 140kg tankoon, ja penkkipaidan vaihtoon. Sekin sujui nopeasti, itse Hailen toimiessa päälle päsmärinä. Valkoista jälleen koko rivistö. Kolmanteen kunnon korotus 150 tauluun, ja onnistunut nosto jälleen. Ehkä pieni vara jäi mutta omaan tasoon mukiinmenevä tulos.

Enää veto jäljellä. Lämmittelyssä tuntui pikkasen tahmealta, mutta kaikki peliin mitä kropasta löytyy.200kg ensimmäiseen nostoon ja lavalle, suht helppo aloitus
3 valkoisen saattelemana. 215kg toiseen hyväksytysti jälleen. Viimeinen veto 222,
5 kilosta pienen tärinän saattamana ylös, hämmästyneenä taulu näytti 2-1 punaista, elikkä hylättyä. Onneksi Hakkaraisen Petteri kävi jyryltä kysymässä, miksi nosto hylättiin, kuulemma nosto olikin ok, joten kuulutus kertoi ,että good lift ,elikkä onnistunut nosto päätti oman kisaurakan.
Loppusijoitus oli 6. Tulos kisassa yhteensä 572,5kg. Elikkä 22,5kg parannusta SM-tulokseen.

Lopuksi haluan kiittää mainioita joukkuetovereita hienosta kisamatkasta.
Erikoisesti seuramme vahvoja persoonia Heikki Malkavaaraa ,kielimiehenä sekä autonkuskina koko reissun ajan. Sekä Heimo Törmää loistavana huonekaverina, lähes parin viikon ajan. Toivottavasti Heimokin selvisi meikäläisen seurasta joten kuten ilman suurempia traumoja.

Malkan kertomus

Jo etukäteen olin uumoillut, että nämä kisat saavat sitten jäädä ”urani” viimeisiksi MM-kisoiksi. Siksi oli tärkeää olla töppäämättä kalkkiviivoilla. Eli oli nostettava takuuvarmasti niin ja sellaisia painoja, että tulos tulee varmasti (etenkin kyykyssä).

Lähtökohdat kisoihin olivat totaalisesti erilaiset kuin edellisissä MM-kisoissani huippuvuonna 2008, jolloin kaulaan ripustettiin hopeaa. Monien leikkausten ja vastoinkäymisten takia oli harjoittelu ollut lyhyitä pätkätöitä silloin tällöin. Kauhua aiheutti myös varustepuoli. Olin kevään SM:issä nostanut 74-sarjassa. Kun MM:issä kuitenkin oli pakko nostaa 83-sarjassa, olin epätoivoisesti yrittänyt saada elopainoa nousemaan. Vielä viimeisissä kisoissa Raumalla viikkoa ennen lähtöä oli painoa ”vain” yli 77 kiloa. MM-pelipaikalla näytti sitten vaaka vähän yli 79 kiloa, jolla olin kuitenkin porukan kevein. Varusteet, joilla olin nostanut, eivät yksinkertaisesti mahtuneet päälle. Tai mahtuivat juuri ja juuri, mutta nostaa ei voinut.

Ei auttanut muuta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen. Uuden vetopuvun tilasin Metallilta. Liian pieni totesin jo Rauman kisassa. Runsaan viikon venytyskään ei auttanut. Vanha 20 vuotta vanha vetopuku sai kelvata. Vaikka se oli tiukka, oli se kangasta mikä venyy ja paukkuu eli ei mitään potkua nostoon. Kyykkypuku oli hankalampi tapaus. Vaikka pidensin olkaimia, ei kyykkäämisestä tullut mitään. Rauman kisoissa tuli viimeisellä takkuisesti 157,5 kiloa. En uskaltanut ottaa riskiä tuloksetta jäämisestä. Niinpä lainasin pikku-Malkan (Mikko) pukua, mikä taas oli auttamattoman suuri. Potkua ei ollut nimeksikään (eli raakanostoa), mutta joka puku sallisi kyykyn syvyyden.
Kun tiesin, että nyt pitää kyykätä raakana, laitoin aloitukseen vain 140 kg. Päätin etukäteen, että käy miten käy, menen niin alas kuin ikinä kintuista lähtee. Ja alas se meni, en vissiin ikinä ole käynyt alempana. Ylös se tuli nihkeästi, mutta selvästi 3 valkoista. Olin helpottunut. Silloin kun kyykyssä on tulos, on kisa mielestäni aina sillä valmis. Kympin korotus. Kun 140:ssä olin vetänyt lahkeet niin ylös kuin menee (että pääsee kyykkyyn) yritin nyt venyttää lahkeita alas (sillä eihän 150 voimien puolesta vehkeillä ole rauta eikä mikään). Osoittautui kaksi kertaa, että 150 kiloa raakana näillä kintuilla ei onnistu. Ikuisesti jää kuitenkin nököttämään toinen korotukseni kympillä. 145 kilolla olisivat herrat nimittäin ripustaneet kaulaani MM-mitalin (olin kevein). Saamarin saamari. Kisan tuoksinnassa sitä ei huomattu.

Penkissä takuuvarma aloitus 90 kiloa. Seuraavaan 100 tasan. Nosto tuli ylös, mutta hylättiin 2-1. Mulla on nostovideot päivän nostoista. Mielestäni sääntöjen mukaan sekin olisi tullut hyväksyä. Oikea käsi ojentui ensin tikkusuoraksi (tuli koko ajan tasaisesti ylös). Vasuri jäi, mutta kun oikea oli kyynärpää lukossa, ei tanko KOKONAISUUDESSAAN takuuvarmasti voinut laskea. Vasurikin ojentui sitten suoraksi. Säännön mukaan vaikka vasuri olisi soitellut Säkkijärven polkkaa siinä välillä, olisi nosto pitänyt hyväksyä, koska KOKO tanko ei laskenut. No katselin näiden sivutuomareiden työskentelyä videolta jälkeenpäin ja huomasin selvästi, ettei muidenkaan nostajien nostoissa tämä uusi sääntö ole mennyt kravattituomareiden kaaliin. No kolmannella tuli tuo 100 kiloa sitten hyväksytysti, vaikka siinäkin vasuri (leikatun peukalon käsi) jätätti. Satasen saldo OK, sillä enempää tuskin olisi tullutkaan.

Veto on aina ollut varmaa kauraa. Senkun vetää vaan. Se joko tulee tai ei. Helppo aloitus 160 kg. Seuraavaan 170 kg, mikä painoi jo pirustas, mutta 3-0 läpi. 175 kiloa hyytyi sitten matkalle. Jälleen: vetopuvusta ei ollut hevon h….tin apua (eli raakana ylös).

Kokonaisuutena olen tyytyväinen, tulos tuli. 410 kiloa ei tietysti tyydytä (vaikka oli 40 kiloa enemmän kuin SM:issä). Hällä väliä, maaliin päästiin kunniakkaasti. Tästä eteenpäin olen tuuri- ja mielialanostelija, jolla ei sen suurempia visioita. Voin jotakuta neuvoakin – jos kelpaa. 30 vuotta tätä on pakerrettu (ikää 66) ja saavutettu PM-pronssi, EM-pronssi ja MM-hopea. Not bad.